..tuli tänään yhtäkkiä mieleen
Kysymys ei ole pelkästä sanojen soundista, musiikista, kyvystä luoda lauseiden verkkoja merkityksineen, vaan jostain muusta. Saa nähdä tuleeko tästä blogista mitään.
Minulle
on kyse mahdollisuudesta vierailla muualla, toisissa todellisuuksissa,
etsiä ennustamatonta, leikkisää ja sillä tavoin ottaa hallitsematon
hallintaan. Minusta tässä impulssissa, halussa kirjoittaa, on jotain
samanlaista kuin lapsena koetussa kiinnostuksessa tarkkailla aikuisten
käytöstä, heidän puheenparsiaan ja keskinäistä kommunikaatiotaan.
Muistan seuranneeni isoäitini ja äitini keskusteluja ja väittelyjä,
yrittäen rakentaa kuvaa siitä mistä kahden aikuisen maailmojen joskus
myrskyisessäkin kohtaamisessa oli kyse, painaen mieleeni mitä kukin oli
sanonut ja miten kunkin keho ja kasvot olivat reagoineet. Joskus
toistin aikuisten perheenjäsenteni sanomia asioita jälkeenpäin,
väärässä tilanteessa tietysti, koska olin tulkinnut sanotun väärin.
Muistan kuinka minua toruttiin että lapsen ei sovi sanoa tuommoista, ja
että asia ei ollut alunperinkään lapsen korville tarkoitettu. Olin
kuitenkin oppinut jo jotain; myös tänä päivänä minussa olevan ehkä
liiallisenkin taipumuksen yrittää tunnistaa ei-verbaalisia,
hallitsemattomia impulsseja ja nyansseja tapaamissani ihmisissä. Jo se,
että minua toruttiin aikuisten matkimisesta, paljasti sen, että
todellisuuksia on monia, myös aikuisten välillä. Tämän tiedon imin
itseeni, ja lisäsin muistiini: aikuiset eivät kaikki ole samanlaisia,
vaikka niin olin saattanut luulla.
Siitä mikä alkoi
jonkinlaisena mimesiksenä, yrityksessä jäljitellä toista maailmaa, tuli
myöhemmin todellisuutta. Sitä yhtäkkiä vain tajusi, että tämä on mitä?
Elämäkö? Olenko nyt aikuinen? Lapsella on vain yksi tietoisuus, yksi
elämä, ja kasvu aikuiseksi on käsittääkseni pyrkimystä ymmärtää muita
tietoisuuksia, kykyä nähdä asiat toisin, kuvitella muunlaisia elämiä.
Siitä mikä on joskus ollut lapsen uteliaisuutta, tulee ajan myötä
joillekin kutsumus tai jopa ammatti. Kohdallani kiinnostus toisiin
maailmoihin on johtanut minut tutkimustyöhön vieraan kulttuurin
parissa, uusien koodistojen ja logiikoiden purkamiseen, iloon siitä kun
aiemmin järjettömästä on tullut järjellistä. Haa, tällainenkin
ajattelutapa on perusteltavissa. Olen edes hiukan päässyt perille siitä
mitä on.
Kaivaessani lapsuuteni varhaisimpia muistoja huomaan
että yksikään niistä ei sisällä kovin selkeitä mielikuvia mistään
"itse"stä, vaan ne liittyvät sellaisiin asioihin kuin yrityksiin luoda
hahmoja puuvärikynillä pahvilaatikon kanteen, keksimällä satumaailmoja
takapihalle, leikkejä joissa on itse prinsessa, kuningatarmehiläinen
tai joku muu, tai miettimällä naapuriin muuttanutta tyttöä ja että
saisikohan siitä kaverin ja millaisia sen vanhemmat ovat, erilaisia
kuin minun, ehkä. Tätä kaikkea värittää ennakoimattomuus ja rajojen
testaaminen itsen ja todellisuuden välillä. Vähän kuin Ihmemaan Liisa
hyppäisi kaninkoloon.
Luulen, että sama todellisuuden
testaaminen ja leikittelynhalu, joskus pelottavien asioiden
kohtaaminen, saivat tänään iltapäivällä päässäni aikaan ajatuksen että
haluaisin ajatella ääneen omassa blogissa.
sunnuntai, 10. elokuu 2008