..tuli tänään yhtäkkiä mieleen

Kysymys ei ole pelkästä sanojen soundista, musiikista, kyvystä luoda lauseiden verkkoja merkityksineen, vaan jostain muusta. Saa nähdä tuleeko tästä blogista mitään.

Minulle on kyse mahdollisuudesta vierailla muualla, toisissa todellisuuksissa, etsiä ennustamatonta, leikkisää ja sillä tavoin ottaa hallitsematon hallintaan. Minusta tässä impulssissa, halussa kirjoittaa, on jotain samanlaista kuin lapsena koetussa kiinnostuksessa tarkkailla aikuisten käytöstä, heidän puheenparsiaan ja keskinäistä kommunikaatiotaan. Muistan seuranneeni isoäitini ja äitini keskusteluja ja väittelyjä, yrittäen rakentaa kuvaa siitä mistä kahden aikuisen maailmojen joskus myrskyisessäkin kohtaamisessa oli kyse, painaen mieleeni mitä kukin oli sanonut ja miten kunkin keho ja kasvot olivat reagoineet. Joskus toistin aikuisten perheenjäsenteni sanomia asioita jälkeenpäin, väärässä tilanteessa tietysti, koska olin tulkinnut sanotun väärin. Muistan kuinka minua toruttiin että lapsen ei sovi sanoa tuommoista, ja että asia ei ollut alunperinkään lapsen korville tarkoitettu. Olin kuitenkin oppinut jo jotain; myös tänä päivänä minussa olevan ehkä liiallisenkin taipumuksen yrittää tunnistaa ei-verbaalisia, hallitsemattomia impulsseja ja nyansseja tapaamissani ihmisissä. Jo se, että minua toruttiin aikuisten matkimisesta, paljasti sen, että todellisuuksia on monia, myös aikuisten välillä. Tämän tiedon imin itseeni, ja lisäsin muistiini: aikuiset eivät kaikki ole samanlaisia, vaikka niin olin saattanut luulla.

Siitä mikä alkoi jonkinlaisena mimesiksenä, yrityksessä jäljitellä toista maailmaa, tuli myöhemmin todellisuutta. Sitä yhtäkkiä vain tajusi, että tämä on mitä? Elämäkö? Olenko nyt aikuinen? Lapsella on vain yksi tietoisuus, yksi elämä, ja kasvu aikuiseksi on käsittääkseni pyrkimystä ymmärtää muita tietoisuuksia, kykyä nähdä asiat toisin, kuvitella muunlaisia elämiä. Siitä mikä on joskus ollut lapsen uteliaisuutta, tulee ajan myötä joillekin kutsumus tai jopa ammatti. Kohdallani kiinnostus toisiin maailmoihin on johtanut minut tutkimustyöhön vieraan kulttuurin parissa, uusien koodistojen ja logiikoiden purkamiseen, iloon siitä kun aiemmin järjettömästä on tullut järjellistä. Haa, tällainenkin ajattelutapa on perusteltavissa. Olen edes hiukan päässyt perille siitä mitä on.

Kaivaessani lapsuuteni varhaisimpia muistoja huomaan että yksikään niistä ei sisällä kovin selkeitä mielikuvia mistään "itse"stä, vaan ne liittyvät sellaisiin asioihin kuin yrityksiin luoda hahmoja puuvärikynillä pahvilaatikon kanteen, keksimällä satumaailmoja takapihalle, leikkejä joissa on itse prinsessa, kuningatarmehiläinen tai joku muu, tai miettimällä naapuriin muuttanutta tyttöä ja että saisikohan siitä kaverin ja millaisia sen vanhemmat ovat, erilaisia kuin minun, ehkä. Tätä kaikkea värittää ennakoimattomuus ja rajojen testaaminen itsen ja todellisuuden välillä. Vähän kuin Ihmemaan Liisa hyppäisi kaninkoloon.

Luulen, että sama todellisuuden testaaminen ja leikittelynhalu, joskus pelottavien asioiden kohtaaminen, saivat tänään iltapäivällä päässäni aikaan ajatuksen että haluaisin ajatella ääneen omassa blogissa.